15.5.15

Totuus minusta - Lapsellista


Minä käyn läpi jatkuvaa identiteettikriisiä. Tiedostan, että niin monien muiden tavoin olen yksi niistä, joka kertoo itsestään ja elämästään jotain, ja sitten taas ei kuitenkaan kaikkea – mitä taas vaadittaisiin jonkinlaisen kunnollisen kokonaiskuvan muodostamiseen. Minä olen se, joka kuvaa ruoka-annoksen, mutta tietoisesti rajaa sormenjäljistä lähmäisen ikkunan ja tiskipöydän pois kuvasta. Se, joka valitsee kuvasarjoista parhaimmat kuvat julkaisuun, oli kyse sitten omasta naamasta tai siitä ruoka-annoksesta. Facebook-tai Instagram-tunnukset omistaville tällainen käytös ei varmaan ole mitenkään erityisen vierasta, sillä tottakai me haluamme tulla nähdyksi parhaassa mahdollisessa valossa ja olla pidettyjä, mutta itse koen suurehkon yleisön edessä dilemmaksi sen, että kuvien takana on tarina, jonka jokainen tulkitsee miten tulkitsee. Vaikka päätän itse, kuinka paljon kerron tai näytän, on pintaraapaisuni usein todellakin vain pintaa – ruoka-annoskuvan takana on se tiskipöytä (niin kun varmaan kaikilla?) ja voin valita kuvan, jossa mahamakkara jää piiloon neuletakin alle, mutta oikeissa kohtaamisissa olen aseeton; blogiani lukeneella ihmisellä on jonkinlainen mielikuva minusta, ja jos en sovi siihen, tuntuu, kuin huijaisin jotakuta (vaikka niin ei tietystikään ole tarkoitus). Henkilökohtaisen rajan vetäminen on vaikeaa sekin: kiloista puhuminen tekee kipeämpää kuin limatulppastoorit ja lasten yksityisyyden varjelemiseksi kirjoitan varsinaisesti heistä aika vähän.


Template Design By Baby in Heels